Edunpalautus

Edunpalautus eli kondiktio (lat. condictiō) on oikeudellinen menettely, jolla perusteetonta taloudellista etua saanut velvoitetaan palauttamaan etu toiselle. Edunpalautusta joudutaan käyttämään yleensä tapauksissa, joissa etu on jo ehditty siirtää, mutta sen perusteena oleva oikeustoimi (esimerkiksi sopimus) havaitaan osittain tai kokonaan pätemättömäksi.^[1] Edunpalautusta kutsutaan toisinaan myös perusteettoman edun palauttamiseksi. Se on varallisuutta suojaava oikeussuojakeino, jossa palautuksen määrä riippuu saadun hyödyn suuruudesta. Vahingonkorvauksessa sen sijaan palautuksen suuruus riippuu vahingon laajuudesta.^[2]

Edunpalautuksen perusteeksi riittää se, että hyötymiseltä puuttuu oikeudellinen peruste. Sen saamiseksi ei vaadita, että menetys on aiheutettu rikoksen tai rikkomuksen kaltaisella teolla. Edunpalautusvaateen kohteena voi myös olla vilpittömässä mielessä toiminut oikeussubjekti. Edunpalautuksen periaatteet periytyvät roomalaisesta oikeudesta, mutta nykyinen oikeuskäytäntö vaihtelee eri maissa, myös eri Pohjoismaiden kesken.^[3] Edunpalautuksesta ei säädetä Suomen laissa.

Edun saaminen on objektiivisesti katsoen taloudellista hyötyä edun saajalle, kuten tilisiirrossa tulleet rahat. Edun perusteettomuus tarkoittaa sitä, että etu on perusteeton jolloin sillä ei ole vastasuoritusta, eli rahojen saaja ei ole tehnyt mitään rahojen saamiseksi. Lahjan anto tai lahjoitus on kuitenkin eri asia, lahjoitus on yksipuolinen oikeustoimi. Hyötyminen toisen kustannuksella edellyttää, että toisen menetys on toiselle hyödyksi. Jos toinen osapuoli hyötyy tilanteesta, mutta toinen puolestaan ei menetä mitään, tällöin perusteettoman edun palautus ei ole käytettävissä. Jos velka on vanhentunut ja velallinen maksaa tämän, ei tässä tilanteessa perusteettoman edun palautus tule voimaan. Vanhentuneen velan maksua ei täten voi peruuttaa.

1. ↑ Suomalainen tietosanakirja, Weilin+Göös 1989–1993.
2. ↑ Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965.
3. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1996, ISBN 951-855-135-9, osa I palstat 80–82.